Milja Sarkola: Psykiatrini

Onko heteroseksuaaleilla sittenkin kaikki paremmin?

Milja Sarkolan romaanin Psykiatrini minäkertoja kipuilee oman mielensä kanssa ja avautuu ongelmistaan psykiatrin vastaanotolla samalla kun mielikuvituksessaan fantisoi heteroseksistä. Taustalla aikamme kuva osuu lempeän satiirisesti maaliin.

Kertoja kokee epäonnistumisen tunteita ja jopa häpeää homoseksuaalisuudestaan sekä avioerostaan. Vaikka hän on tiedostava nykyaikainen ihminen, jossakin syvällä sisimmässään hän kantaa vanhanaikaista ja perinteistä keskiluokkaisen heteroavioliiton ihannetta.                                                                                                                Milja Sarkola

Milja Sarkolan uudella romaanilla Psykiatrini (Teos) on kiinnostavia yhtymäkohtia Laura Lindstedtin teokseen Ystäväni Natalia. Molemmissa romaaneissa pohditaan aidon kohtaamisen vaikeutta sekä seksuaalista identiteettiä.

Natalian terapeutin lausuma: Huomaan, että sinulla on vilkas mielikuvitus, paljon kulttuurista pääomaa ja rohkeutta puhua lyövät yksiin Psykiatrini nimihenkilön sanojen kanssa: Olet kuitenkin selvästi halukas keskustelemaan näistä asioista, ja pystyt hyvin sanallistamaan sisäisyyttäsi.

Molemmissa romaaneissa on ennen kaikkea kyse sisäisyyden sanallistamisesta. Ei vain puheessa vaan Natalian terapeutin mukaan: tästä minän sisäisyydessä kiertävästä puheesta on olemassa tie ulos: kirjoitus, käden väliintulo, joka ruumiillistaa äänen ja tekee sen näkyväksi.

Psykiatrini minäkertoja, viisikymppinen näytelmäkirjailija, lesbonainen, on hakeutunut psykiatrin vastaanotolle saadakseen lausunnon terapiaa varten. Päällisin puolin hänen elämänsä näyttäisi olevan kunnossa. Hänen parisuhteensa Eevaan on intohimoinen, ex-vaimonsa kanssa hänellä on kaksospojat ja sopuisat välit. Vakaa taloudellinen asema ja kulturelli ystäväpiiri täydentävät mallikasta kuvaa. Silti jokin mättää.

Kertoja potee ammatillista kriisiä ja tuntee pettymystä, sillä hänen unelmansa taiteensa merkityksellisyydestä ovat törmänneet todellisuuteen. Aloitellessaan näytelmäkirjailijan työtään hän oli ajatellut kirjoittavansa jollekin kasvottomalle, ylevämmälle taholle, joka olisi tämän pikkumaisen, rehentelevän, mahtailevan ja kateellisen arjen yläpuolella. Kunnes hän oivalsi, että yleisö koostui hänen kanssakulkijoistaan, arjen ihmisistä, joiden kritiikkiä hän pelkäsi.

Kertoja haluaa myös päästä ahdistuksensa ja masennuksensa alkujuurille. Saada vastauksia kysymyksiin miksi minulle ennen tärkeät asiat ovat menettäneet merkityksensä? miksi en osaa rakastaa? miksi vihaan itseäni? Johtuvatko ongelmat hänen lesboudestaan?

Vaikeita kysymyksiä, joihin ei löydy helppoja vastauksia. Asiaa ei auta hänen psykiatrin vastaanotolta karkaileva mielensä, joka pakenee monenmoisiin muistoihin ja fantasioihin. Päällimmäisenä hän alkaa hahmotella psykiatrinsa yksityiselämää, porvarillisia illanistujaisia tuttavapariskunnan luona ja vireää sukupuolielämää vaimon kanssa.

Heteroseksuaalinen ydinperheideaali kummittelee kertojan mielessä. Onko hän peräti kateellinen? Kertoja haluaisi tuntea itsensä aidosti naiseksi eikä halua homoterapeuttia, vaan naisiin menevän miehen, joka olisi kiinnostunut naisista, rinnoista, minusta. Hänen ystävänsä Monikan aviomiehen, Oliverin, kapea lantio ja tiukoissa farkuissa kaartuvat pakarat nousevat elävästi hänen mielensä näyttämölle.

Toisaalta rakastellessaan Eevan kanssa: halusin vain työntyä hänen sisäänsä valtavalla sojottavalla kalullani, yhä syvemmälle, yhä kovemmin, uudestaan ja uudestaan, laueta hänen sisäänsä kuin mies.

Kertojan suhde Eevaan on ristiriitainen; toisaalta hän haluaa läheisyyttä, toisaalta tarvitsee erillisyyttä ja tuntee samalla kivuliaan nautinnollista kaipausta. Kun Eeva oli läsnä, häntä oli liikaa, tunteilleni ei jäänyt tilaa. Ikään kuin olisin tarvinnut etäisyyttä voidakseni tuntea.

Milja Sarkola on palkittu näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja.
Kuva: Liisa Takala

Sarkola kirjoittaa mutkattomasti ja aidon oloisesti. Enimmäkseen dialogeihin perustuva teksti imaisee minut sisäänsä, yhdeksi kirjan henkilöhahmoista. Osallistun mielessäni käynnissä oleviin keskusteluihin ja kerron mielipiteeni ajankohtaisista teemoista, joita Sarkola ihmistensä keskusteluissa nostaa esille.

Välillä teosta lukiessani tunnen muuttuneeni psykiatriksi, joka korvat punottaen kuuntelee kertojan intiimejä tunnustuksia ja seksifantasioita. Kirjat vievät aina toisen ihmisen mielenmaisemaan, vaikka hahmo on kuvitteellinen. Mutta ei hänkään ole tyhjästä syntynyt, vaan kirjailijan ajatusten ja kokemusten ohjaamasta kynästä.

Kirjailija on väistämättä aina itse mukana kirjassaan, halusi tai ei. Tämän kertoja paljastaa analysoidessaan luonteensa erilaisuutta Eevaan: Sängyssä esimerkiksi, hänelle seksielämä on itsessään tärkeätä, ei mahdollisuus kertoa siitä jollekulle joskus myöhemmin, tai käyttää kokemuksena taiteessa.

Psykiatrini muistuttaa kamarinäytelmää, jossa samat ihmiset ja teemat palaavat tuon tuosta näyttämölle täydentämään ja haastamaan aiemmin syntynyttä tarinaa. Kertojan dialogit, istunnot psykiatrin kanssa, muistot, fantasiat ja kuvitelmat lomittuvat saumatta toisiinsa.

Ne laskeutuvat läpikuultavina kalvoina toistensa päälle. Näin syntyy rikas kollaasi, joka psykiatriemme sanoja lainaten sanallistaa sisäisyyttä oivallisesti. Mutta ne kuvaavat myös todellisuutta, sillä kertojan sanoja lainaten: Todellisuudella ei ole vastakohtaa, kaikki mitä ihminen kokee, on todellisuutta.

Milja Sarkola: Psykiatrini. Teos. 2024. 158 s.

 

 

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä

Tangon takana aistit avoinna

Tuija Kauppinen toteutti miehensä Ilkan kanssa pitkäaikaisen haaveensa pyöräillä Etelä-Amerikan halki Kolumbian Cartagenasta maailman eteläisimpään kaupunkiin Argentiinan Ushuaiaan. Pariskunnan kokemuksista syntyi mukaansa tempaava kirja Joutilaita kilometrejä.

Pääset matkassamme Karibianmeren rannalta Amazonin latvavesille, Andien vuoristostaTyynenmeren rannalle, Patagonian puhureista Atlantin sademetsään.

Minusta, tavallisesta kaupunkipyöräilijästä, tuntuu kuin olisin pääsiäisenä pyöräillyt Etelä-Amerikan halki, kun suljen Tuija Kauppisen kirjan Joutilaita kilometrejä (Kirjapaja). 

Pohkeeni kramppaavat, ja kämmeneni kouristuvat tiukemmin pyöränkahvojen ympärille, kun Patagonian 40 metriä sekunnissa puhkuvat tuulet ovat kaataa minut pientareelle.

Ihan noviiseina pariskunta ei huimalle matkalleen lähtenyt. He olivat jo hankkineet kokemusta ja pohjakuntoa aiemmista eri puolille maailmaa suuntautuneista pyöräretkistään. 

Tällä kuningasmatkalla ”joutilaita kilometrejä” kertyi lähes 18 000 ja aikaa kului reilun vuoden verran helmikuusta 2022 toukokuuhun 2023.

Pariskunta starttasi matkaan ilman aikatauluja ja tarkkoja suunnitelmia, heittäytyi näkemään ja kokemaan Etelä-Amerikan arkea mieli ja silmät avoinna. He välttelivät turistikohteita, puikkelehtivat sivukujilla, kyläteillä ja tiettömillä taipaleilla. Kirjan eloisaa kerrontaa siivittävät teoksen lukuisat värikkäät matkavalokuvat.

Teltanpaikka löytyi milloin sikalan vierestä, milloin katetun ulkoravintolan lattialta kunhan pöydät ja tuolit oli ensin työnnetty sivummalle. Baaritiskillä asiakkaat jatkoivat oluenjuontia, ja salsa soi.

Ihmisten ystävällisyys ja halu auttaa kiperään paikkaan joutuneita matkalaisia oli yleistä vaatimattomien ihmisten parissa, joilla asenne oli kohdallaan. Lakia ja määräyksiä tulkittiin tilanteesta riippuen luovasti. No hay problema! Kaikki hoituu!

Andien ylätasangolla 5 000 metrin korkeudessa on karun kaunista, mutta kylmää. Vaatimattomassa majatalossa on nukuttava pipot päässä. Kun pariskunta kömpii aamiaiselle ”neljän viiden pöydän kokoisessa ravintolasalissa, vastaan kävelee alpakka”. Sivuhuoneen sängyn tyynyllä näkyy kaksi pörröistä päätä. Toinen kuluu talon tyttärelle, toinen alpakalle.

Ecuadorisrouva valmistaa perinnepiiraita kyläjuhliin.

Korkealla Huascaránin vuoriston ohut ilma alkaa kivistää matkalaisen päätä. Jopa Perun virallisella matkailusivustolla neuvotaan silloin pureskelemaan jo vuosituhansia hyväksi koettua lääkettä: kokapensaan lehtiä. Niiden neste karkottaa nälän, janon ja vuoristotaudin. Kun lehdet käsitellään ammoniakilla ja bensiinillä tuloksena saadaan kokaiinia.

Reissun mittaan maisemat vaihtuvat upeista turkoosinsinisistä laguuneista ja lumihuippuisista jylhistä vuorimaisemista ankeisiin teollisuusalueisiin ja raiskioihin. Hienojen kokemusten lomassa, hankalissa oloissa epäilys valtaa mielen : En pysty tähän, onko tässä mitään järkeä?

Vieraan kielen puhuminen, jatkuva ”säätäminen” ja joka puolelta tulvivat aistiärsykkeet kuormittavat henkisesti. Opetus: Ei saa suorittaa liikaa ja ahmia kilometrejä. On otettava iisimmin. Tästä voi ottaa mallia muutamilta muilta pyörillä liikkuvilta.

Kun matkalaiset istuskelevat Kolumbian San Estanislaon kylän raitilla katselemassa paikallista elämänmenoa, ohi vilahtaa mopo, jonka kyydissä on viisihenkinen perhe: isä, äiti, kaksi pientä lasta ja koira.

Chilen Aricassa pariskunta ei ole uskoa silmiään, kun vastaan tulee yksijalkainen pyöräilijä, jonka amputoidussa jalassa ei ole proteesia. Onnettomuuden jälkeen entinen poliisi Waldo pyöräilee nyt iloisena ympäri maata yhden jalkansa voimin.

Torres del Painen kansallispuiston yli 2 000 metriin kohoavat
graniittipilarit ovat tuttu näky matkaopaskirjojen sivuilta.

Pariskunta konmaritti rivakasti ennen matkaa: myi yrityksensä ja autonsa, vuokrasi asuntonsa. Mukaan matkalle he ottivat vain välttämättömät tavarat, jotka mahtuivat pyörien tarakoille ja pyörälaukkuihin. Samalla henkinen olokin tuntui keventyneen.

Kiire jäi matkalle. Tangon takana matkalaisilla oli aikaa ajatella ja tuntea, tehdä tarkempia havaintoja maailmasta. ”Pyörällä matkustamista voisi verrata kirjan lukemiseen. Molemmissa pääsee sukeltamaan toisten ihmisten elämään”, Kauppinen summaa.

Tomi Kontio vei minut vaellukselle pohjoisen Lapin kiveliöille teoksellaan Erämailla. Nyt reviirini on huomattavasti laajentunut Joutilaiden kilometrien myötä. Kirja onkin oiva matkaseuralainen. Se odottaa käden ulottuvilla ja vie mukanaan seikkailuun mukavasti sohvan uumenissa.

Matkaa suunnitteleville Kauppinen on koonnut kirjansa loppuun hyödyllistä tietoa: varusteluettelon, tilastotietoa matkan varrelta ja kirjaan liittyviä instagram-tilejä. Omia ajatuksiaan ja tunnelmiaan Kauppinen jakaa tilillään @arctickick ja blogissaan Lapista Lattareihin.

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä – Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki.

Kirjapaja, 2024. 256 s.

Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Huone Mĕlnická-kadulla haluaa tulla todeksi

Joel Haahtelan pienoisromaanit ovat kuin vanhojen mestareiden maalauksia. Niissä aika on pysähtynyt, ne tarjoavat rauhaa ja pakopaikan maailman hälyltä. Uusi teos Marijan rakkaus vie tämän sanattoman mysteerin äärelle.

Näin lauseiden sisällä avautuvan huoneen, joka oli oikeastaan vasta huoneen luonnos. Se ei muodostanut tilaa, se tuskin hengitti, sen sydän oli vasta alkanut sykkiä. Mutta huone halusi tulla todeksi.

Otavan kevätpressissä Joel Haahtela kertoi palanneensa uudessa romaanissaan Marijan rakkaus kirjoittamisensa alkulähteille Prahaan vuonna 1996.

 ”Kirjoitin siellä ensimmäisen novellini. Se oli upea kokemus” hän muisteli ja jatkoi uuden kirjansa teemasta: ”joskus toisen ihmisen poissalo voi olla elämässä tärkeämpi määrittävä tekijä kuin läsnäolo.”

Näin on käynyt Marijan rakkauden kertojalle, suomalaiselle kirjailijalle, jota muisto serbialaisesta taideopiskelijasta, Marijasta, ei jätä rauhaan. 

He tapasivat sattumalta Kafkan kotimuseossa kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja viettivät unohtumattomat kaksi viikkoa pienessä hotellihuoneessa Mĕlnická-kadulla. Kunnes Marija yhtäkkiä salaperäisesti katosi.

Kirjailija on vuosia myöhemmin saapunut Triesteen aloittaakseen uuden romaanin kirjoittamisen. Kaupungin tihkusateisessa hämärässä se ei kuitenkaan ota syntyäkseen, joten hän päättää paeta kirjallista haaksirikkoaan Roomaan. Sattuma korjaa satoa, kun kirjailija yllättäen törmää Marijaan Triesten asemalaiturilla, jossa hän odottaa yöjunaa Roomaan.

Taide on kulkenut Haahtelan teoksissa mukana pitkään. Romaani Mistä maailmat alkavat kuvaa nuoren miehen tietä taidemaalariksi. Haahtelan edellinen romaani Yö Whistlerin maalauksessa vie pohtimaan todellisuuden luonnetta, totuutta itsessään.

Uudessa romaanissa aihetta tarkastellaan Marijan silmin. Hän työskentelee Belgradissa taidehistorian laitoksella professorina ja rakastaa vanhoja maalauksia. Niitä katsellessa mielessä vellovat Bosnian sodan kauhut kuin nykyajan pintakuohut vaimenivat ja menneet tarinat muuttuivat hetkiksi, joiden tapahtuminen ei koskaan päättynyt: ne irtosivat ajan ja paikan kahleista ja olivat läsnä yhtä lailla eilen, tänään ja kaikkina tulevina päivinä.

Joel Haahtelan romaanit ovat voittaneet l 
lukuisia kirjallisuuspalkintoja.
Kuva: Dorit Salutskij

Marija on matkalla Roomaan tutkimaan Johanneksen evankeliumista peräisin olevan Noli me tangere -aiheisen teoksen alkuperää. Maalauksessa Maria yrittää tavoitella rakastamaansa haudasta noussutta Jeesusta, joka kuitenkin kieltää koskemasta itseään: noli me tangere. Sanat voidaan myös tulkita ”älä takerru minuun”, ajalliseen ja katoavaan.

Haahtelan pienoisromaanit pisaroivat lukijan tajuntaan kuin kevätsade, jonka jälkeen maailma näyttää selkeämmältä, ja näkyvän takainen toinen todellisuus kuultaa läpi kirkkaammin. Romaanit hipaisevat mysteeriä, ohuita paikkoja, joista Haahtela on kirjoittanut trilogiassaan, joka päättyi Jaakobin portaisiin.

Kertoja ja Marija jatkavat päivää, joka jäi kesken kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Juna kiidättää heitä Vltavan kuohujen yli kohti Roomaa. Joki virtasi allamme, ja juna oli Kaarlen silta, joka jatkui veden ja vuosien yli, irtosi natisten kivijaloistaan, syöksyi raskaana pimeän maiseman halki. Onneksi ehdin juuri ja juuri hypätä kyytiin mukaan.

Lineaarinen aika pyyhkii mennessään elämäämme pois. Kertojan mukaan on silti olemassa hetkiä ja paikkoja, joista emme ole koskaan lähteneet. Ne elävät muistoissamme joskus vahvempina kuin haihtuva nykyhetki. Niitä ei ajanhammas pysty hälventämään mielestämme.

Kirjailijan muistot sulautuvat niin elimellisesti kerrontaan, että aika menettää merkityksensä Marijan rakkaudessa. Tapahtumat hänen boheemin valokuvaaja-isänsä ränsistyneessä talossa vuosia sitten vaihtuvat muutaman kappaleen jälkeen pohdintoihin Pietro Cavallinin freskon äärellä Pyhän Cecilian kirkon kappelissa.

Isän mielestä liiallinen ajattelu pilasi taiteen ja teki siitä filosofiaa. Taide alkoi siitä, mihin ajattelu loppui, ja ihminen seisoi sen edessä sanattomana.

Kirjailija kuitenkin elää sanoista. Hänelle kirjoittamisen autuus ja työläys ovat arkipäivää. Sanat pulppusivat alkulähteestä, huoneesta Mĕlnická-kadulla. Ne odottivat painottomina ja valmiina kirjuriaan, joka tekisi maailman näkyväksi niiden avulla. Kunnes kirja alkoi vastustaa tekijäänsä.

Joel Haahtela romaanin viitan, tarinan, laskoksista aukeaa alitajunnan avaruus, ajatuksia, jotka johtavat mysteeriin.  Sen äärelle pysähtyy myös kirjailijan fyysikkoystävä Saimi, joka ei usko Jumalaan:

Miten protonit, neutronit ja elektronit olivat vuosimiljoonien kuluessa onnistuneet järjestäytymään tähän muotoon: siis istumaan saunassa, juomaan olutta ja pohdiskelemaan olemassaoloaan.

Marc Chagall: Over the Town (1918)

Mĕlnická-kadun rakastavaiset jatkavat matkaansa, kohoavat taivaalle kuin Marc Chagallin pariskunta, ulos tekstistä ja jättävät jälkeensä tyhjän kankaan. Mutta huone Mĕlnická-kadulla on tullut todeksi sana sanalta, lause lauseelta, sivu sivulta. Jälleen lumoava, monimielinen, ajatuksia herättävä romaani palkitulta kirjailijalta.

Haastattelun päätteeksi Otavan Jenni Heiti kysyi kirjailijalta, joka on myös psykiatri ja ortodoksinen diakoni, neuvoa hyvään elämään. ”Pitää hylätä idea hyvästä elämästä, miten kuuluu elää ja olla kuten kaikki muut. Se ei ole todellisuutta. Hyvässä elämässä sen sijaan on todellisuutta. On elettävä itse elämää eikä ideaa elämästä.”

Joel Haahtela: Marijan rakkaus. Otava, 2024. 192 s.

 

  

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista

Elämästä kieltäytyjän tunnustuksia

Antti Hurskaisen ankarat tekstit esseekokoelmassa En kieltäytynyt aseista kuljettavat lukijaa Peltoniemen synnyinkodista Kruununhaan työhuoneelle. Kirjallisuutta, populäärimusiikkia ja kirjailijan työtä käsittelevien esseiden taustalla kuultaa kristillinen usko.

Minä järjestelen kirjoja, tai teen elämäntyötä, / yritän tämän kaiken seasta löytää / sen mikä aina on ollut olemassa. Pentti Saarikoski

Ylläolevan Saarikosken runon lopun Antti Hurskainen sanoo allekirjoittavansa täysin esseekokoelmansa En kieltäytynyt aseista (Siltala) esipuheessa. Varmemmaksi vakuudeksi hän myöhemmin vielä lisää: Tyhjäkätisyys on kristillinen hyve, eikä kirjailija eroa tässä papista lainkaan. Vain hybriksen huumaamilla on omaa sanottavaa.

Sanottavaa Hurskaisella silti on. Hän on palannut esseistiikan pariin kolmen romaanin jälkeen. Totesin hänen Finlandia-palkintoehdokaskirjansa Suntion lataavan merkityksiä sanoihin kärsimys, kuolema ja rangaistus. Kuolema jatkaa kulkuaan uudessakin teoksessa, mutta sen kumppaneiksi ovat ajautuneet Mikko Joensuun Amen-levytrilogiasta kumpuavat yksinäisyys ja usko.

Kirjan nimiesseessä Hurskainen tilittää ajatuksiaan aseista. Yläastelaisen mielestä sotiminen tapahtui lähinnä kaukaisessa historiassa. Ajatuksissa kangastelivat toisenlaiset valloitukset: Avattu kondomipaketti pilottitakin taskussa vastasi uhkaavuudeltaan pistoolia.

2000-luvun alussa Venäjää ei nähty vihollisena vaan Matti Vanhasen tapaan ”myönteisenä mahdollisuutena”. Niinpä Hurskainen ei kieltäytynyt utooppisesta sodan todellisuudesta ”vaan kuuden kuukauden partioleikistä, armeijasta. Eskapismi ei ollut minua varten”. Sittemmin todellisuus on puuttunut peliin.

Sota oli karua todellisuutta kirjailija-kuvataiteilija Henrik Tikkaselle, jonka rintamakokemukset päätyivät hänen kirjoihinsa. Tikkanen on todennut, että ”hänellä on ollut työssään kaksi pääasiallista teemaa: sota ja seksi”.

Tikkasen taistelut jatkuivat kotirintamalla. Osoitetrilogiassaan hän suomii suomenruotsalaista yläluokkaa. Kotona hän puolestaan joutui Märta Tikkasen ankaraan sarjatuleen. Kirjoitustaito esti Tikkasia kuristamasta toisiaan, kommentoi Hurskainen.

Antti Hurskainen. 
Kuva: Laura Malmivaara

Arto Mellerin mukaan taiteen tulisi viedä kokijansa ”perusjärkytyksen” äärelle. Jotta tämä onnistuisi, Hurskainen tunnustaa kieltäytyvänsä onnellisesta elämästä, vaikka hänen ”elämättä elämisensä” vaimoa ja lapsia varmasti rassaa. Taiteellisesti merkittävä panos vaatii uhrinsa.

Prosessi on ollut hidas ja yllätyksetön. Valmista tulee joka aamu, kun sanon elämälle ”ei” ja alan kirjoittaa. Vaikka Hurskainen kertoo tavoittaneensa kirjailijan työn ilottomuuden jo 16-vuotiaana, hänkään ei voi välttää satunnaisia ilonpilkahduksia: ”sanavalinta tai rytmillinen oivallus voi kannatella läpi aamun”.

Hurskainen jatkaa tinkimättömällä linjallaan tunnustaessaan olevansa konservatiivinen hihhuli. En saa konservatiivisuudestani selkärankaa vaan taskulampun, jonka valossa kuljen läpi edistysmielisten pimeyden. Puristan lampun leuan ja rinnan väliin. Tarvitsen käsiäni kirjoittamiseen ja rukoukseen.

Yksityiskohta Tuomo Laakson 
malauksesta Pieta.

Esseessä ”Joensuu-trilogia” Hurskainen käsittelee omien kokemustensa lävistämänä lauluntekijä Mikko Joensuun levytrilogian Amen kolmea teemaa: yksinäisyyttä, uskoa ja kuolemaa.   Helluntailaisperheeseen syntyneen masentuneen muusikon usko ei häntä enää kannattele. Amen kaikuu autiossa maisemassa, josta Jumala on kadonnut.

Hurskaisen matka uskovaiseksi on ollut päinvastainen. Hänen mukaansa moniselitteistä ja hidasta tarpomista kohti tunnustusta: ”usko on minulle hengissä pitävä voima”. 

Esseisti kertoo kuunnelleensa Amenin kappaletta ”Closer My God” uskoon tulemisensa vuosina: ”hengitin varmuutta sen melankoliasta ja pimeydestä. Se oli aarre, ” jonka Joensuu pudotti polun varteen kulkiessaan vastakkaiseen suuntaan”.

Esseessään ”Kirjasodan muistolle” Hurskainen suree kirjasotien kuolemaa. Hän kaipaa Hannu Salaman, Paavo Rintalan ja kumppaneiden aikaa, jolloin kirjoja vielä luettiin, niistä kiivailtiin, niitä sensuroitiin ja niiden vuoksi jouduttiin leivättömän pöydän ääreen.

Nykyään kirjoja ei enää tarvitse lukea, jotta niitä voisi kommentoida ja paheksua. Cancel- ja woke-kulttuurin aikakaudella somen vesilasissa pirskahtelevat kirjalliset myrskyt laimenevat saman tien. Teini-influensseri ilmaisee tuohtumuksensa Aleksis Kiven romaanista postaamalla: ”Kuvata nyt seitsemää cis-miestä metsässä.” Ketä kiinnostaa?

Viimeisessä esseessään ”Pyhä Seppälä” Hurskainen kertoo kiinnittäneensä työpöytänsä taakse kirittäjiensä kuvia, eräänlaisia ikoneita. Marguerite Durasin ja muutaman muun seurassa seinällä kirjailija JuhaSeppälä pitelee kädessään keksiä Turun Sanomien rakeisessa kuvassa.

Seppälälle oli tuolloin myönnetty Pyhän Henrikin kulttuuripalkinto novellikokoelmasta Mitä sähkö on? Palkintoperusteissa todettiin Seppälän kuvan elämästä olevan ”tarkka ja armoton, mutta totuudellisuudessaan puhdistava ja vapauttava”.

Samoin voisi luonnehtia Hurskaisen esseitä. Olen poiminut En kieltäytynyt aseista siiviläni suodattamia ajatteluun usuttavia sattumia. Jokainen meistä lukee omalla tavallaan, eikä luettu kirja ole kaikille sama, se avautuu itse kullekin eri tavoin. En kieltäytynyt aseiden soppatykki tarjoaa ammennettavaa isolla kauhalla monenlaisille lukijoille.

Kuolema vaanii esseistin silmäkulmassa tummana varjona: Rakennan lauseita, jotta ymmärtäisin, että en ymmärrä mitään kuolemasta, johon verrattuna mikään muu ”teema” ei ole kouristuksenomaisten ymmärrysyritysten arvoinen.

En usko kirjailijan uuvahtavan vaikka ”näppäimistö odottaa päällensä romahtavaa otsaa, joka muotoilee käsikirjoitustiedoston viimeisen merkkijonon”, sillä luotan Hurskaisen Seppälältä lainaamiin sanoihin: ”Senkö vuoksi kirjoitan, ettei mikään päättyisi.”

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista. Siltala, 2024. 214 s.

Tuomo Laakson maalauksia näyttelyssä Se tuntui todelta Galleria AMAssa 31.3. saakka.

Leena Krohn: Sydänystävä

”Ihmiset ovat hyönteisiä oudompia”

Leena Krohnin itse kuvittama lastenkirja Sydänystävä vie Helsinkiä muistuttavaan Sellsinkiin, sen kaduille, kahviloihin, oopperaan ja Kauppahalliin. Vanhan rouvan kumppanina vaeltaa koiravainaan valjaisiin puettu kookas jymyjäärä. Palkittu kirjailija haastaa teoksellaan myös varttuneempaa lukijaa.

”Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille”, kirjoitin palkitun kirjailijan teoksesta Mitä en koskaan oppinut.

Krohnin edellisessä lasten (ja aikuisten) kuvakirjassa Luuta piikatyttö joutuu mierontielle työnhakuun luutansa kanssa ja kokee kovia tylyssä maailmassa. Helppoa ei aina ole rouvalla ja kuusijalkaisella hapsenkakkiaisellakaan kuten Sydänystävästä (Teos) paljastuu.

Hyönteiset ovat jo pitkään lennelleet Krohnin teosten lehdillä. ”Kadotus-romaanissani vanha rouva taluttaa kaupungilla suurta kovakuoriaista. Kadotukseen se ehkä lensi Tainaronista ja sieltä Sydänystävään. Hyönteiset ja kovakuoriaiset kiehtovat minua, mutta ihmiset ovat hyönteisiäkin oudompia”, Krohn on todennut.

Kirjan aukeamat kertovat pehmein värisävyin maalatuin kuvin ja loppusoinnullisin säkein runomuotoon kirjoitetun tarinan ihmisten ja eläinten ongelmallisesta suhteesta monesta näkökulmasta. Jäärä auttelee rouvaa parhaansa mukaan: toi postin, vei roskat ja kassia kanniskeli.  Ihan sydänystävänä hän talossa eli.

Kalasatamassa, tornitalojen katveessa, ikuisessa varjossa, tutkija rouvaa houkuttaa julmaan keikkaan: Hänet upotan formaliiniin ja leukansa leikkaan. Reipas rouva ei ystävää petä: – Näpit irti! komensi rouva. – Hän osaa purra! Haluatteko amputoitua jalkaanne surra?

Rouvan seurassa oopperassa niin primadonna kuin kontratenori, oopperan konna, vuorosanansa hukkaavat, kun hapsenkakkiaisen aitiossa huomaavat. Ei yleisö ollut ihastunut heihin, ja pian he katosivatkin kulisseihin.

Seikkailun jälkeen apetta rouva ja jäärä kaipaa. Kauppahallin tiskiltä puolukkagraavattua siikaa ja puolikas made, ei se kahdelle ole liikaa. Tekisi mieli lyöttäytyä pyöräksi kolmanneksi parivaljakon kuljettamaksi.

Vaikka herkkuja tarjolla on monenmoista, ei ne vaan jäärälle maista. Männyn kaarna houkuttaa, lentoon kuusijalkaista kannustaa. Vapauden kaipuu olla ja mennä, valjaista vapaana lennellellä. Kun jäärä siipensä oivaltaa, vain hetken se vie, kun ne häntä jo kuljettaa.

Ei ole eläin ihmiskunnan renki. Sen aistit paremmat paljon on kuin meillä Homo sapiens – sukukuntaan syntyneillä. Sillä sanattoman on tiedon tuntosarvet. Samaa tietoa käyttävät muuttolintujen parvet.

Tähän päättyy yhteinen taival rouvan ja jymyjäärän. Oli matka oiva tää, se muistoihin jää. ”Voisiko seuraava kumppani olla rescue-kissa?” aprikoi rouva apeissa tunnelmissa. Tottahan hän ymmärtää vapauden vietin, joka jäärää taivaalle lennättää. Rouva maljan kohottaa ystävälle katoavalle: Mukini nostan terveydeksesi. Kuohukoon leuoissasi männyn mesi!

Leena Krohnin kepeä piirrosjälki, tarkka silmä ja taito pukea havaintonsa nykymenosta fantasian kaapuun hymyilyttää ja vakavoittaa. Niin hänen romaaneissaan kuin kuvakirjoissaan kyse ei ole maagisesta realismista vaan turhuuksien pintakuohun läpi porautuvasta tinkimättömästä ajattelusta.

Sydänystävä heittää hyvästit myös SELLsingiksi muuttuneelle Helsingille. Kaupungille, joka myy puistikkonsa, kallionsa ja urbaanit luontosaarekkeensa gryndereille. Tuhoaa vanhoja kauniita rakennuksia ja rakennuttaa tilalle entistä korkeampia, rumia laatikoita.

”Synnyinkaupunkini viimeaikainen kehitys, joka ei miellytä minua, on saanut minut muistelemaan lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunkia. Sydänystävä on minun hyvästijättöni Helsingille, sydämeni kaupungille, joka on luovutettu sijoittajien hyväksikäyttöön”, Krohn toteaa surullisena.

Ei silti anneta periksi. Puolustettavaa riittää: Lapinlahti, Kivinokka, Vartiosaari… puhumattakaan gryndereiden himoitsemista keskustan vielä avoimista pienistä aukioista. On käsittämätöntä, että Elielinaukiolle suunnitellaan parhaillaan massiivista rakentamista.  

Sitoutumaton Ympäristöliike Helsinki jakaa asiantuntijainformaatiota ja tekee parhaansa sydänystävämme puolustamiseksi.

Teksti ja kuvitus: Leena Krohn. Sydänystävä. Teos, 2024. 40 s. Kirjan viimeistellyn graafisen ilmeen on suunnitellut Marjaana Virta.

Totta vai tarua?

Tuukka Sandström: Tappio tai kuolema

Tuukka Sandströmin viihteestä ja kirjallisuudesta kumpuavissa teksteissä kyytiä saavat niin Knausgårdin kuin tekoälyn luomat henkilöhahmot, niin Iida Rauman Hävitys kuin Game of Thrones. Todellisuuden ytimeen porautuva esseekokoelma Tappio tai kuolema tarjoaa tervetullutta aivojumppaa.

Kai se on vähän pöhköä yrittää jonkin kirjan tai leffan läpi katsoa, minne maailma on menossa tai mistä se on tulossa. Tai edes itse.

”Lapset hakkaavat taas”, Helsingin Sanomat otsikoi Tero Kartastenpään arvion Karate Kidin jatko-osasta Cobra Kidistä. Tuukka Sandströmin mielestä arvio menee pieleen siinä, että vaikka aikuisten maailmassa ongelmat eivät ratkea väkivallalla, lasten viidakossa vallitsee vahvemman laki.

Esseekokoelmassaan Tappio tai kuolema (Avain) Sandström tunnustaa olleensa itse koulukiusattu. Hän halusi Karate Kidiksi puolustaakseen itseään kamppailulajin avulla. 

Pasifistiäiti ei kuitenkaan antanut pojalleen lupaa mennä karatetunneille, mutta judo vaikutti riittävän väkivallattomalta. Parin vuoden treenaamisen jälkeen Judo Kidiä ei enää kiusattu.

Esseessä Vihan symmetria Sandström palaa koulukiusaamiseen lukemalla Iida Rauman Finlandia-palkittua romaania Hävitys – Tapauskertomus kuin piru Raamattua. Rauman teoksen päähenkilö Ira on samaa mieltä Sandströmin kanssa siitä, että kiusaamisen päämäärä on taata kiusaajalle asema ja identiteetti hänen omassa kuplassaan.

Mutta kun Sandström väittää, että ”Rauma kuvaa vihaamisen melkein sankarillisena”, eikä näe eroa Iran ja kiusaajien vihan välillä, olen eri mieltä. Kiusaajalle viha on oman egon pönkitystä, Iralle syy nousta vastarintaan, katkaista sadistinen peli. Sillä jos aina antaa kiusaajilleen anteeksi, kidutus ei lopu, se vaan jatkuu, todistaa kiusatun heikkoutta.

Esseessään Pyypilli Sandström pohtii kysymystä, ”mikä on henkilöhahmo?” Autofiktiobuumin myötä niin sosiaalisessa mediassa kuin kirjallisuudessa on tungosta tällä saralla. Esseisti osuu naulankantaan todetessaan, että sosiaalisen median aikakautena ”perusasetus ei ole tunnustus, sisäisen ja kätketyn tuominen näkyviin, vaan naamion poraaminen yhä syvemmälle kalloon”.

Norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård yritti kaapata todellisuudesta haltuunsa massiivisella kuusiosaisella autofiktiosarjallaan Taisteluni. Se oli yritys, kuten Sandström toteaa, ”voittaa kirjallisuus kirjoittamalla, paljastaa elämä, päästä kirjallisuuden läpi totuuteen”.

Tuukka Sandström on kirjailija ja vapaa 
kustannustoimittaja. Kuva: Varpu Eronen

Hanke oli tuomittu epäonnistumaan. Taisteluni oli fiktiota, joka kuvasi Knausgård-nimisen henkilöhahmon elämää. Tämän Knausgård itsekin myöntää sarjansa kuudennessa osassa: En ole kertaakaan sanonut läheskään sitä mitä mieltä oikeasti olen, en ole kuvannut sitä mitä oikeastaan olen nähnyt. Kirjallisuuden ja todellisuuden välinen kuilu jäi ylittämättä.

Olisiko tekoälystä apua valaisemaan henkilöhahmojen ja todellisuuden arvoituksia? AI tuottaa henkilöhahmoja tuosta vain sormia napsauttamalla. Se tosin tarvitsee identiteetin synnytystyöhön valtavan tekstimassan.

Sandström kertoo GPT-4-kielimalliin perustuvasta Bing-keskustelubotista, joka sai hermoromahduksia ja alkoi suoltaa ruokotonta kieltä, kun keskustelut sen kanssa venyivät. Dialogien pituuksia oli rajoitettava, jotta botin ylilyönnit saatiin estettyä.

Bingin harharetkistä huolimatta suuret kielimallit pystyvät dialogeissaan esittämään uskottavasti todellisia henkilöitä. Mutta onko niillä tietoisuus? Jos kieli ei tavoita todellisuutta eikä tietoisuutta, miten kieleen perustuva simulaattori voisi siinä onnistua?

Me ihmiset olemme kuilun paremmalla puolella, me tunnemme miltä todellisuus tuntuu, me tunnemme kipua, kaipausta, rakkautta. Meillä on tietoisuus, vaikka tiede ei sitä pystykään selittämään. Tätä informaatiota emme kykene jakamaan kanssakulkijoille kirjoittamalla tai ohjelmoimalla sitä tekoälylle.

Kenties Iida Rauman Hävityksen henkilöhahmo A:n ratkaisu todellisuuden ongelmaan osuu sittenkin parhaiten maaliin: ”mielikuvitukselliset väitteet ja sepitetyt lauseet ovat joskus ainoa tapa ilmaista totuus.” Hyvästi autofiktio, olemme palanneet fiktion pariin.

Huomaan ajautuneeni sepittämään omaa ”esseetäni” Tuukka Sandströmin teoksen inspiroimana. Sehän on hyvän kirjan merkki.  Esseekokoelman Tappio tai kuolema esittämät ajatuspolut, arvelut ja väitteet eivät jää piiloon sivuille vaan herättävät lukijan uteliaisuuden ja jatkavat matkaa hänen mielessään ja tajunnassaan.

Tuukka Sandström: Tappio tai kuolema. Avain. 2024. 158 s.

 

  

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Lähimmäiseksi kasvamisen taito

Jos on tietoa, herkkä kieli ja mieli, niin 1800-luvun lopun hämäläisestä vaivaistalostakin saa aikaan elävää, koukuttavaa draamaa. Johanna Annola taikoo menneen maailman lukijan silmien eteen romaanissaan Valkenee kaukainen ranta. Kertomuksen teemat ovat ikiaikaisia ja universaaleja.

”Taide voidaan aistia, sitä ei voida selittää, niin kuin ihminen voi aistia toisen ihmisen – syntyy ehkä lämpöä…” Rafael Wardi

Eletään kesäkuuta 1897 pienessä kaupungissa Saimaan rantamilla. Nelikymppisen Ulrikan pieni lapsi on menehtynyt, mutta muuten hänellä menee hyvin: aviopuoliso Antti työskentelee kaupungin kassanhoitajana ja poika Väinö käy lyseota. Perhe asuu hyvin hoidetun puutarhan ympäröimässä kauniissa valkoisessa talossa.

Tämä ei Ulrikalle riitä, hän haluaa enemmän: Antin parempaan virkaan, Väinön ylioppilaaksi, kattokruunuja, koreamman kahviserviisin ja ennen kaikkea pääsyn Rouvasväenyhdistykseen. 

Johanna Annolan tekstin rauhallinen poljento ja vanhahtava kieli hänen ensimmäisessä historiallisessa romaanissaan Valkenee kaukainen ranta (Siltala) tempaa mukaansa heti ensi riveiltä.

Annola on historiantutkija, joten faktat tarinassa ovat kohdallaan. Päärooliin nousee hänen ilmeikäs kerrontansa, joka luo aitoa ajankuvaa ja loihtii kirjan henkilöistä lihaa ja verta olevia ihmisiä. Tekstissä vilahtelevat vanhat sanat ihastuttavat: kyökki, tampuuri, porstua… Voisiko ne ottaa uusiokäyttöön?

Kun kaikki entinen romahtaa, Ulrikan on parsittava elämänsä kokoon niistä sirpaleista, joita jäljelle jää. Mitä mahdollisuuksia on tarjolla miehensä siivellä eläneelle naiselle? Kukkaistyttönä Helsingin katuja kiertelemään hän ei aio ryhtyä. Oljenkortena rutiköyhälle leskelle tarjoutuu mahdollisuus pestautua johtajattareksi vaivaistaloon Hämeen sydänmaille.

Rappiolle päässyt vaivaistalo ja sen lommoposkinen asujaimisto, surkeiden maahisten joukkio, herättää kopeassa johtajattaressa halveksuntaa. Tänne hän ei jää, kunhan vain saisi Väinön ensin kustannettua ylioppilaaksi…

Ulrika pistää tuulemaan ja ryhtyy kohentamaan niin retuperälle repsahtanutta laitosta kuin sen vaivaisten eloa ylenkatseensa voimaannuttamana. ”…vähäisempien kaitseminen lienee aina ollut ylempien säätyjen tehtävä” lennähti hänen suustaan silkinkeveänä talon uudelle voudille.

Nurmijärven vanha vaivaistalo. Nurmijärven museon kuvakokoelma

Nykyajan mukavuuksiin tottuneelta menee sormi suuhun menneen maailman askareiden kuvausta lukiessa. Ei siitä niin kauaa ole – runsaat sata vuotta – kun pyykit ensin liotettiin, jonka jälkeen ne hakattiin kartuilla puhtaaksi, keitettiin, vietiin kärryillä rantaan huuhdottavaksi, väännettiin ja ripustettiin kuivumaan. Patjoihin laitettiin uudet oljet, ja jos laitoksessa oli hurstia valmiina, siitä ommeltiin uudet patjapussit puhki kuluneiden tilalle.

Työnteon lomassa vaivaistalossa eletään kuten muuallakin ihmisten kesken, kenties vain vähän ”luonnollisemmin”: juoruja, nahinoita, tappeluja ja yöjuoksuja piisaa. Annolan vaivihkainen huumori keventää mainiosti kertomuksen tunnelmaa.

Kun kansanvalistuksen nimiin vannova pitäjän opettajatar paikalla piipahtaessaan pahoittelee Ulrikan elämän tapahtumattomuutta syrjäisellä vaivaistalolla, tämä huokaisee: Mikä nyt tapahtumiseksi luetaan.

Ulrikan itselleen sepittämä ylväs sukuhistoria alkaa murentua uusien tietojen valossa. Nyt isoäiti halusi mukaan kertomukseen. Hedvig lavensi tarinaa itsepintaisesti, koukkusi mukaan monta kerrosta uusia värejä, kunnes lopputulos muistutti vikaan mennyttä patalapuntekelettä.

FT Johanna Annolaa kiinnostaa historiassa millaiset
maailmat olivat menneisyyden ihmisille mahdollisia.
Kuva: Laura Malmivaara

Herkällä psykologisella silmällä Annola luo uusia tasoja, merkityksiä, syitä ja seurauksia kertomuksen edetessä. Niiden myötä Ulrikan, maahisten kielellä Röökkinän, maailmankuva alkaa laajentua ja syventyä. 

Hänen hoidokkiensa harmaasta massasta hahmottuu yksilöitä, ihmisiä kohtaloineen ja kärsimyksineen, mutta myös tietoineen ja taitoineen.

Annola ei osoittele vaan antaa ihmistensä puhua. Viimeisillään raskaana oleva nuori Lyyti parahtaa: Kuka palkkaisi piian, jonka asiat ovat tällä tolalla? Niin, ”maattu nainen” ja ”äpärälapsi” eivät armoa ansaitse, vaivaistaloon vaan. Naisen asema ei tuohon aikaan ollut kummoinen.

Kun Ulrika nirskauttaa saksien terät yhteen, Annolan kielikuva rävähtää lukijan tajuntaan kuin salamanisku. Kankaaseen ilmestyi railo, joka kasvoi jokaisella nirskauksella. (…) Ursula leikkasi rikki illalliskutsut, hääjuhlat ja lapsen hautajaiskahvit, kaikki hän silpoi. Vanha pöytäliina saa uuden elämän Lyytin lapsen kapaloliinoina.

Ulrika näkee menneen vihdoin selvästi, tajuaa ahneutensa ja sen hirvittävän hinnan. Niin selvästi, että se tekee kipeää. Kun mennyt on yö, on jatkettava eteenpäin. Valkoinen talo kattokruunuineen saa vaipua muistin syövereihin, sillä Ulrika on löytänyt polunpään, paikkansa maailmassa ja kaukana siintävän rakkauden.

Johanna Annolan uusi, vahva kirjallinen ääni vei mukanaan, herätti henkiin niin vaivaistalon elämänmenon kuin ihmisen kaipuun toisen luo. Jään odottamaan innolla jatkoa.

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala. 2024. 354 s.